perjantai 6. tammikuuta 2017

Äitinä korvaamaton

Kun Hilda syntyi ja joutui heti teho-osastolle minusta tuntui, etten edes ole kunnolla äiti. En saanut ottaa häntä syliini milloin vain, saatika syöttää tai vaihtaa vaippaa. Kaikkeen jouduin kysymään lupaa, apua ja neuvoja; miten saan vaihdettua vaipan keskoskaapissa, miten voin pukea hänet, miten nostaa syliini kaikkien niiden letkujen kanssa. En oikein aluksi uskaltanut edes koskea häntä niin paljon, kuin olisin halunnut. Vauva oli ensi hetkestä rakas ja tärkeä, mutta tuntui, että se ei ollut vain minun ja Jukan, vaan osittain myös sairaalan vauva. Niin monet kädet hoitivat häntä siellä. Hyvät kädet olivat toki, ja hoitajat todella tekivät työtä sydämellään, mutta ei minun vauvani siellä olisi kuulunut olla.

Käsi kädessä

Se, ettei Hilda oppinut imemään rintaa sai mieleni erityisen synkäksi. Luulen, että oikeasti vähän masennuinkin asian takia. Imetys oli aina ollut minulle asia, joka erottaa minut muista, tekee minusta vauvalle tärkeän. Nyt kuka tahansa saattoi syöttää lapseni napin painalluksella letkua pitkin tai ruiskusta työntämällä.

Äidinvaistot olivat niin herkässä, että en olisi oikeastaan juuri halunnut antaa Hildaa muiden, kuin minun tai Jukan syliin. Erityisesti juuri ruoka-ajat tekivät pahaa. Minusta tuntui, etten ole Hildalle mitenkään erityinen. En olisi halunnut muiden syöttävän häntä. Usein menin toiseen huoneeseen harmittelemaan tilannetta, ja joskus tunteet purkautuivat näkyvämmin. Typerältähän tuo jälkikäteen ajateltuna kuulostaa, mutta sydän itki verta tilanteen ollessa käsillä. Minun kuuluisi ruokkia oma vauvani, ei kenenkään muun. Ei isän, isovanhempien tai muidenkaan.

Onneksi pystyin heti puhumaan asiasta niin mieheni, ystävieni, kuin ammattilaistenkin kanssa. Heidän avullaan tajusin, että imettämättömyydestä huolimatta on kuitenkin korvaamattoman arvokasta, että Hilda saa minun, äitinsä maitoa ja että kaikki se läheisyys, hoiva ja rakkaus, jota hänelle annan, on ainutlaatuista. Jo teho-osastolla Hildan omahoitaja hämmästeli sitä miten Jukan kanssa hoidimme vauvaamme ja sitä mitä meidän kahden välillä on. Se on kaikki suurta lahjaa, ja olen valtavan kiitollinen siitä.

Hildan kiintymys minuun on sittemmin tullut kyllä esiin selvästi. Olen totisesti Hildalle korvaamaton, välillä jopa liian korvaamaton. Kukaan toinen ei saa häntä samanlailla rauhoittumaan, kuin minä. Viime yönä Jukka hoiti Hildaa enimmäkseen, jotta minä sain nukkua. Aamulla tyttö huusi niin, ettei mikään kelvannut. Jukka tarjosi maitoa, mutta ei sekään kelvannut. Heti, kun minä otin tytön syliini, hän rauhoittui ja alkoi juoda maitoa. Oli ilmeisesti pieni eroahdistus äidistä. Sen jälkeen taas kaikki oli hyvin ja neiti hyvällä tuulella. Sanoinkin Hildalle, että meneekö jo hieman "överiksi", että isä on aivan yhtä hyvä, kuin äiti.

Jo pari kuukautta vanha kuva. Hilda oli juuri rauhoittunut äidin syliin ja oli tiukasti katsekontaktissa.

Kun Hilda rauhoittuu syliini ja katsoo syvälle silmiini suurilla silmillään.. sitä tunnetta ei voi sanoin kuvailla, sydämeni pakahtuu rakkaudesta. Kun hän kuulee ääneni ja hakee minua katseellaan tai tarkistaa olenko yhä vierellä, käy ilmi, kuinka tärkeä olen tuolle pienelle. Kukaan toinen ei voi enää ottaa paikkaani. Äidin ja lapsen suhde vain on ainutlaatuinen. Ei ole tarkoitus vähätellä isän ja lapsen suhdetta, mutta äiti yleensä on noin pienelle se ensisijainen hoitaja ja hänen kanssaan luodaan ensimmäinen kiintymyssuhde. Meidän tapauksessa onneksi myös Jukalle on ollut tärkeää hoitaa lastaan paljon ja luoda hyvä kiintymyssuhde tyttäreensä. Hän ei heti luovuta Hildaa minulle, kun tämä itkee, vaan yrittää itse saada lapsensa olon hyväksi usein siinä myöskin onnistuen. Siitä huolimatta hän ymmärtää sen symbioosin mikä minun ja Hildan välillä on. Minä tunnistan parhaiten Hildan tarpeet; mitä mikäkin itku tarkoittaa. Olenhan hänen kanssaan lähes joka hetki. On niin suloista, kun hänen ilmaistessa nälkäänsä hänelle sanoo: "Otatko mammaa?", niin hän rauhoittuu jo siitä ja alkaa hyristä tyytyväistä, odottavaa hyrinäänsä. Hän tunnistaa pelkästään puheesta, että kohta on maitoa tarjolla. (Ja eräälle trisomia-18 lasta odottavalle äidille oli sanottu, ettei näillä lapsilla ole ollenkaan aivotoimintaa!)

Elämäni parhaimpiin hetkiin lukeutuu eräs kerta alkusyksyllä, jolloin menin Hildan luo, ja hän ilahtui silminnähden minut nähdessään. Se hymy, se näkyi silmissä saakka ja se tuli sydämestä: aivan kuin hän olisi ajatellut, että siinä on minun rakas äitini!

"Minä kiitän kyyneleistä,
valvotuista öistä
onni on hetket
kun teet meistä täydellisen.
Sinä olet kaunis,
hento ja viaton
sinä olet kaunis,
niin vahva ja voimaton
sinä olet meidän
vaikka vain hetken lainassa oot
ja minä olen sinun
minä olen sinun
niin kauan kuin voin"

(Suvi Teräsniska:  Sinä olet kaunis)

Räpsyripset.



2 kommenttia:

  1. Ihana ja tärkeä kirjoitus. Uskon että monilla keskoslasten äideillä on samoja tuntemisia. On myös tärkeää isien tunteiden huomioiminen. Että se ei ole huonoutta vaikka äiti onkin vauvalle se ykkösihminen.
    Onnellisia hetkiä teille ja kiitos vaikuttavasta blogista!
    T. Marsa

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Minusta on tärkeää sanoa ääneen asioita ja tunteita, joista ei välttämättä niin puhuta.
      Kiitos, kun luit <3

      Poista