torstai 26. tammikuuta 2017

Ihan tavallinen äiti

Yllättävän usein saan kommentteja, joissa kehutaan positiivisuuttani ja että olen jonkin sorttinen roolimalli, josta toiset ottavat mallia. Niin hyvältä kuin se tuntuukin saada tällaisia viestejä, niin ei minusta itsestäni tunnu siltä, että olisin mikään superäiti - pikemminkin päinvastoin.

Viime aikoina melko usein olen huomannut ajattelevani, että en minä tällaista lasta halunnut. Halusin terveen lapsen ja kuvittelin meidän tämänhetkisen arjen ja tulevaisuuden todella erilaiseksi. Olin kuvitellut viettäväni Hildan kanssa aktiivista vauvaelämää: käytäisiin kylässä, kerhoissa, muskareissa ja vauvauinnissa. Tällä hetkellä meidän aktiivinen elämämme on sitä, että käymme Taysissa fysioterapiassa ja erilaisissa tutkimuksissa (nyt vihdoin, kun Hildaa suostutaan tutkimaan) sekä neuvolassa painokontrolleissa. Annamme neidille lääkettä läkkeen perään ja takkuilemme kiinteiden ruokien syömisen kanssa. Siinähän sitä aktiivisuutta on kerrakseen!

Koen todella huonoa omaatuntoa näistä ajatuksistani. En minä mistään hinnasta antaisi Hildaa pois edelleenkään, kuten en antanut raskausaikanakaan. En ikinä häntä vaihtaisi terveeseen lapseen. Olen kiitollinen näistä seitsemästä kuukaudesta, jotka olemme jo saaneet Hildan kanssa. Uskon, että jokainen äiti tekisi vastaavassa tilanteessa kaikkensa lapsensa eteen. En minä ole sen ihmeellisempi, kuin muutkaan. Tämä on nyt meidän elämää, jota yritämme parhaamme mukaan elää. Parasta tässä hetkessä on se, kun Hilda hymyilee. Silloin tuntuu, että asiat eivät voisi paremmin enää olla, tässä ja nyt on hyvä.

Kuitenkin ajatuksilla on tapana harhailla huomiseen. Meidän huomista ei voi enää ennustaa. Se tässä on kaikista inhottavinta, kun ei uskalla yhtään suunnitella elämää. Olen tottunut ison perheen äitinä pitämään langat käsissäni ja suunnittelemaan asioita eteenpäin. Epävarmuuden keskellä eläminen tekee minut välillä hulluksi ja on vaikea hyväksyä, että tällaista meidän elämä nyt on. Epävarmuus yhdistettynä väsymykseen. Voin kertoa, että välillä kiukuttaa.

Niin, meillä siis nukuttiin viikko hyvin refluksilääkkeen aloituksen myötä. Sen jälkeen kitinät ja heräilyt jatkuivat. Eivät onneksi niin pahoina, kuin huonoimpina aikoina, mutta kuitenkin jatkuivat. Puolentunnin - tunnin unipätkät ovat taas tulleet tutuiksi. Lääkäri sanoikin, että tuon lääkkeen kohdalla monesti käy niin, että se aluksi auttaa, mutta sitten ei enää tehoakaan.

Ystäväni kertoi, että hän on saanut lapsensa refluksin kuriin vaihtoehtoisin hoitomenetelmin. Olemme hänen neuvostaan antaneet nyt Hildalle fenkoliteetä. Sillä tuntuu olevan rauhoittava vaikutus Hildaan, kunhan sen vain saa annettua hänelle. Myös muita luonnonmukaisia "rohtoja" pistimme tilaukseen. Eilen kävimme lisäksi vyöhyketerapeutilla, joka käsitteli Hildan kehon kokonaisvaltaisesti. Hän sanoi, että Hildalla on palleassa kireyttä. Ainakin tyttö rentoutui siinä hetkessä valtavasti. En uskalla kovasti vielä iloita asiasta, mutta ainakin viime yönä Hilda nukkui pitkästä aikaa monen tunnin unipätkän. Huomenna menemme uusintakäsittelyyn ja saimme myös ohjeita mitä kohtia Hildan jaloista kannattaa myös kotona hieroa. Toivon niin kovasti, että neidin olisi vain hyvä olla ja että saisimme itsekin nukuttua paremmin.

Hyväntuulinen Hilda vyöhyketeraapiakäynnin jälkeen.

Hildan syntymä on saanut minut myös tavallaan elämään poikien vauva-aikaa uudelleen. Elämäni oli silloin todella erilaista, kuin nyt. Ne tunteet, joita minulla silloin oli, nousee välillä esille; yksinäisyys ja katkeruus kamalimpina. Ajattelin rakausaikana, että tämän vauvan kanssa kaikki on toisin ja elämä on ihanaa, kun hoidamme ja kasvatamme lapsemme yhdessä. Sitten saimme vammaisen lapsen, jonka kanssa on ollut monenlaista hankaluutta. Välillä on vaikea ymmärtää kuinka paljon yhdelle ihmiselle annetaan vastoinkäymisiä elämässä. Minulla on tämän asian hyväksymisessä varmaan vielä suuri työ ja kamppailen koko ajan itseni kanssa, että pystyn luopumaan niistä unelmista, joita olen haaveillut yhteisen lapsemme kohdalla, elämästä terveen lapsen kanssa. Unelmat ovat nyt varsin erilaisia. Hildan syntymä on laittanut asioita vähän eri perspektiiviin.

Nämä ajatukset, etten olisi tuollaista lasta halunnut ja sitten tämä todellisuus nyt äärimmäisen ihanan suloisen Hildani kanssa aiheuttavat suurta ristiriitaa päässäni. Yritän olla paras mahdollinen äiti Hildalle, mutta en todellakaan koe olevani superäiti näiden ajatusten takia. Se ääretön rakkaus omaa lasta kohtaan on vain niin ihmeellinen voima, että se pistää tekemään kaikkensa.



2 kommenttia:

  1. Kaikki tunteet on sallittuja, myös ne kurjuuden pohjakosketukset.Varsinkin teidän perheessä, jossa jokainen räkätauti voi olla hengenvaarallinen. Erityinen vanhemmuus on raskasta vaikka lapsi olisikin rakas. Kun lapsi kasvaa, ainakin itse olen oppinut sietämään ristiriitaisia olojani paremmin.Tosin meidän erityinen ei ole ollut vuosiin kuolemanvaarassa, epätietoisuus on liittynyt vain siihen, miten kehittyy. Lapsi ei kärsi vanhemman tunteista. Lapsen voi toivoa kuolevan, että epävarmuus loppuisi, itsekin toivoin aikoinani niin. Silti lapsi ei kuollut toiveestani eikä itse äitinä lopettanut rakastamasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ymmärtävistä sanoista! Olen äärettömän kiitollinen aina, kun saan vaihtaa ajatuksia jonkun kanssa, joka ihan oikeasti ymmärtää. Itsekin olen joskus epätoivon hetkinä ajatellut, että olis kuollut sitten mielummin heti, ettei tarvisi elää koko ajan epätietoisuudessa. Ja heti perään katunut ajatusta. Ehkä tähän sopeutuu pikkuhiljaa paremmin, jos Hildan vointi jatkuu hyvänä pitkään.

      Poista