lauantai 8. huhtikuuta 2017

Haikeutta

Meillä on nyt näköjään yksi vaihe Hildan kanssa takana. Nimittäin lopetin maidon pumppaamisen hänelle. Päätös syntyi aika nopeasti ja itseasiassa yllätti itsenikin. Olen nyt kaksi päivää ollut pumppaamatta ja vähän vielä kamppailen itseni kanssa; pitäisikö sittenkin jatkaa? Onko tämä luovuttamista? Olin ajatellut pumpata vuoden ikään saakka tai edes kymmenkuiseksi. Suurin syy pumppauksen lopettamiselle oli se, ettei maitoa enää yksinkertaisesti juurikaan tullut. Lopettamisen teki tietysti helpommaksi se, että Hilda huolii nykyään korviketta sekä infatriinia hyvin. Kohta saammekin jo totutella kai tavalliseenkin maitoon. Olen toisaalta pettynyt, mutta kuitenkin hyvin iloinen näistä lähes kymmenestä kuukaudesta, jotka pystyin maidot Hildalle pumppaamaan. Se on kuitenkin paljon se!

Hildan odotusaika on pyörinyt jonkin verran mielessä viime aikoina. Tulee mietittyä mitä tein tähän aikaan vuosi sitten ja millaiset tuntemukset minulla silloin oli. Tuli mieleeni eräs tapahtuma loppuraskaudesta. Olin yhdessä rukousillassa, jossa itselleni tuntematon mies oli puhumassa. En jutellut hänelle mitään, eikä hän tiennyt raskauteeni liittyvistä vaikeuksista tai synnytykseen liittyvistä jännitystekijöistä. Yhtäkkiä hän kohdisti puheensa minulle sanoen, että älä pelkää synnytystä, se menee hyvin. Hän myös sanoi, että tämä lapsi ei ole sinulle vaan Jumalalle. Silloin ajattelin, että kaikki lapsethan ovat Jumalan, mutta Hildan syntymän jälkeen ymmärsin mitä hänen sanansa merkitsivät.

Joskus hetkittäin huomaan ajattelevani, että sain jostakin rangaistuksena vammaisen lapsen. Oikeasti en kuitenkaan niin usko. Minun Jumalani ei ole rankaiseva Jumala. Kun Hildaa katsoo, tuntuu, että olemme pikemminkin saaneet jotakin erityisen arvokasta, joka piti antaa juuri meille. Juuri meidän perhe oli oikea kulkemaan tämä matka Hildan kanssa. Olen lasten kysymyksiin vastannut, että meidän perheessä on niin paljon rakkautta, että juuri me saatoimme saada tuon erityisen ihanan tytön hoiviimme. Erityislapset tarvitsevat erityisen perheen.

Viime maanantaina perhekerhossa eräs ystävä lauloi ja soitti pianolla yhden kappaleen. Koko laulun ajan Hildan leuka väpätti, hän aivan kuin pidätteli itkua. Hänen silmänsä kostuivat, ja yksinäinen kyynel vierähti poskelle. Minulle tuli tunne, että hän eläytyi esitykseen ja herkistyi siitä. Se oli niin liikuttavan näköistä, että saattoipa itseltänikin silmät hieman kostua.

Näin haikeissa tunnelmissa tänä iltana täällä fiilistelen. Taitaa hieman väsyttää. Viime yönä Hilda nukkui kahden tunnin pätkissä koko yön, mikä oli aivan mahtavan hyvin nukuttu häneltä. Toivottavasti sama kehitys jatkuu ja saamme joskus kunnon unipätkiä kaikki yhtä aikaa. Jukka on taas hoitanut Hildaa paljon öisin, jotta olen saanut levättyä. Osaankohan edes kertoa kuinka kiitollinen olen tuosta miehestä? Jaksan yhä ihmetellä, että joku rakastaa minua ja lastaan näin paljon. Hildalla on erityinen isä.

Kuvassa Hildalla on isänsä aikanaan Iidalle teettämä karatebody. 
Kamppailijatyttö isänsä ja veljensä jalanjäljissä.



2 kommenttia:

  1. Kiitos paljon joka asiasta jota olet kertonut, ne on tärkeitä minulle ja joitakin en ole edes ajatellut ennen. Minä tässä olen monesti miettinyt : niin paljon Jumala on tehnyt jo nyt tämän pikkutytön kautta, uskomatonta kuinka paljon Hildan elämän kautta on todistusta Jumalan rakkaudesta ja viisaudesta, ihmiset tutustuu, Hildan kautta, moni samassa tilassa oleva saa rohkaisua, neuvoja... Ja mitä kaikkea hänen kauttaa tapahtuu lähipiirin sydämissä, sen vain Herra tietä, totisesti "Ja joka ottaa tykönsä yhden tämänkaltaisen lapsen minun nimeeni, se ottaa tykönsä minut.
    Matteus 18:5"

    VastaaPoista