keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Isänpäivä

Sunnuntaina oli isänpäivä ja tuli pohdittua jonkin verran isyyttä ja isejä. Isyyttä on monenlaista. Isäksi kun voi tulla helpostikin, mutta isäksi kasvaminen ja isänä oleminen on isompi prosessi ja laajempi kokonaisuus. Joskus isiltä jää ottamatta syystä tai toisesta isän rooli lapsen elämässä. On isänä helpompi lähteä kokonaan pois tai keskittyä omiin juttuihinsa edelleen lapsen syntymänkin jälkeen. Äideillä harvemmin on tällaista mahdollisuutta tai edes halua. Ajattelen, että isänä joutuu joskus tekemään tietoisemman päätöksen olla läsnä verrattuna äitiin. Äidillä tunneside lapseen usein muodostuu automaattisesti jo raskausaikana. Siksi on tärkeää isänä olla mukana heti, jotta kunnollinen, turvallinen kiintymyssuhde lähtee heti rakentumaan. Sen luominen myöhemmin on paljon haasteellisempaa tai ehkä jopa mahdotonta.

On ehkä erilaista olla tytön isä tai pojan isä tai sitten itse luomme näihinkin erilaiset roolit. Nyt on ollut tapetilla sukupuoliasiat mediassa, enkä mene siihen sen enempää, mutta mielenkiinnolla odotan Jukan ensimmäistä poikaa syntyväksi. Millainen isä hän on pojalleen ja onko isyys suhteessa poikalapseen erilaista verrattuna tyttöihin. On myös erilaista olla terveen lapsen tai vammaisen lapsen vanhempi. Lapsilla on erilaiset tarpeet ja haasteet ja vanhemmilla erilaiset odotukset terveiden ja vammaisten lasten kohdalla. Kuten monesti aiemminkin olen maininnut, esimerkiksi ilonaiheet ovat pikkiriikkisiä vammaisten lasten kohdalla verrattuna terveisiin sisaruksiin.

Kun mietin mennyttä aikaa lähtien Hildan raskausajasta, en voisi kuvitella sitä kenenkään muun kanssa, kuin Jukan. En ehkä olisi selvinnyt kaikesta ilman häntä. Hän on ollut niin kokonaisvaltaisesti mukana tällä taipaleella, että minulla ei ole koskaan ollut tunnetta, että olen tämän asian kanssa yksin. Minun ei ole tarvinut koskaan pelätä sitä, että mitä jos en jaksakaan. Silloin Jukka on aina jaksanut ja kannustanut. Meillä on mielestäni ollut samanlainen näkemys ja päämäärä Hildaan liittyvissä asioissa ja olemme taistelleet hänen puolestaan yhtenä rintamana. Se rakkaus, jolla Jukka hoitaa lapsiaan on käsinkosketeltavaa ja epäitsekästä.

Jukka on myös isäpuoli kolmelle pojalleni. Se jos joku on vaikea tehtävä. Toisen lapseen ei ole samanlaista tunnesidettä ja historiaa, kuin omiin lapsiin, mikä tuo asiaan omat haasteensa. Myös poikien rikkinäinen varhaislapsuus ja siihen liittyvät traumat luovat kuvioon lisämausteita. Jukka ei ole ikinä yrittänyt ottaa poikien suhteen isän roolia. Hän on ollut enemmänkin taustatukija niin minulle, kuin pojillekin. He ovat luoneet omanlaisensa suhteen keskenään, ja pojat kokevat Jukan turvallisena aikuisena meidän kodissa. Se näkyy esimerkiksi siinä, että pojat uskaltavat haastaa hänet ja kapinoida ja olla eri mieltä hänen kanssaan. Arvostan hänen jämäkkää kasvatustapaansa suhteessa poikiin sekä sitä, ettei hän ole yrittänyt koskaan miellyttää varsinaisesti poikia. On vain ollut oma itsensä; lempeän rauhallinen, mutta jämäkkä ja osaava. Täytyy sanoa, että itse olen tainnut päästä paljon helpommalla äitipuolen roolissa, kuin Jukka isäpuolena. Onhan poikia jo määrällisesti kolminkertainen määrä Iidaan verrattuna, puhumattakaan erilaisista temperamenttipiirteistä. Mutta kiitollinen saan olla, että tällaisen ihmisen olemme saaneet elämäämme ja tiimiimme.

Hildalla ja Jukalla on aivan erityinen suhteensa myös. On niin ihana seurata vieressä, kuinka tärkeä Jukka on Hildalle. Heti, kun isä tulee kotiin Hilda oikein herää eloon. Ilo on ylimmillään, kun saa vetää isää parrasta. Isän kanssa hassutellaan ja "reenataan". Jukka on osaavampi Hildan jumppaamisessa, ja heillä onkin omat jumppahetkensä yleensä silloin, kun en itse ole paikalla. Eilen kauppareissuni aikana he olivat taas jumpanneet, ja tajusin, etten ole koskaan nähnyt mitä he tekevät seisomisharjoitustensa tms aikana. Pitihän se vielä äidille sitten illalla näyttää, kuinka seistään ja nojataan peiliin käsillä. Hilda otti nyt ensimmäistä kertaa vasemmankin käden mukaan siihen, kun aiemmin on kuulemma tukenut peiliin vain oikealla kädellään.

Hilda oli myös kovin kiinnostunut isän puhelimesta ja sen avulla jumppa sujui hienosti. Pään kannattelukin oli aivan eri luokkaa, kun sai tuijottaa ruutua. Eilen fysioterapiassa Hilda ei ollenkaan nostanut päätään ylösvedettäessä, mutta illalla puhelimen voimalla pää seurasi vartaloa loistavasti. Nykyajan lapsi!

Kaikenkaikkiaan olen sitä mieltä, että Hildalla (kirjoitan tätä nyt vain Hildan näkökulmasta, koska hän on yhteinen lapsemme. Toki olen samaa mieltä muiden lasten kohdalla) on paras isä mitä kuvitella saattaa. Meillä on hirveän hyvä ja turvallinen olo täällä kaikilla, mikä on hyvin pitkälle Jukan ansiota. Yhä jännittyneempänä odotamme nyt pikkuveljen syntymää. Huomenna pääsemme taas katsomaan miltä siellä kohdun sisäpuolella näyttää ja joko pieni olisi pian syntymässä ja valmiina laittamaan elämämme sekaisin :)

Isän kanssa katsotaan urheilua seisomisharjoitusten päätteeksi.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti