keskiviikko 28. helmikuuta 2018

Isän ajatuksia

Moro.
Minulta pyydettiin tekstiä Saaran blogiin. Tehtävänanto oli kirjoittaa ajatuksia elämästä Hildan kanssa. Olen tehnyt muistivihkooni sivullisen ranskalaisia viivoja ja koittanut muotoilla jonkinlaista loogista kokonaisuutta. Mutta jos nyt kirjoitan ihan vapaasti. 

Hilda on toinen tyttäristäni. Yksi kolmesta lapsestani. Kaikki he ovat erilaisia. Hildakin on erilainen. En nykyään osaa ajatella, että Hilda olisi mitenkään erityisen erilainen. Hän on meidän Hilda. Hän kehittyy. Omaa tahtiansa, hissun kissun, välillä harppoen. Mutta hän kehittyy. Oppii uutta ja jaksaa ihastuttaa meitä päivästä toiseen asioilla, joita hänen ei koskaan pitänyt oppia. Hildan elämän alkuaikoina ymmärsin hyvin kun kertoessani jollekin Hildan tilanteesta, huomasin vastapuolen ilmeessä hämmennyksen jälkeen vaivaannuksen ja sitten myötätuntoa. Niin olisin ehkä itsekin reagoinut. Tottakai ymmärrän nykyäänkin mutta en enää oikein osaa odottaa sitä. En oikein sure Hildan kromosomihäiriötä. Haluaisin ajatella että en sure siksi, että siitä ei ole mitään hyötyä kenellekään. Kaikista vähiten Hildalle. Samalla tavalla kuin muittenkin lasten kohdalla, aina välillä havahtuu omista ajatuksistaan tai toimistaan siihen miten ihmeellinen ja huikean hieno tapaus tuo ipana onkaan. Hildan kohdalla ennusteet ja tilastot toki kehottavat nauttimaan jokaisesta hetkestä, hymystä ja silmien tuikahduksesta hieman suuremmin siemauksin kuin tavallista. 

Hildaan saa oikein mutkattoman kontaktin, eikä Hildalla oikein ole huonoja päiviä jolloin syli, halaus ja höpsöttely ei kelpaisi. Hän ottaa hellyyden osoitukset aina yhtä aurinkoisesti vastaan ja osaa arvostaa jokaista saamaansa huomion hippustakin. Hilda on hellä toki ihan oma-aloitteisestikin. Pahimmin isän sydän sulaa kun Hilda sylissä ollessaan alkaa silittää käsivartta tai nappaa parrasta kiinni ja vetää nenän nenää vasten kiinni. 
Hildan kehitysaskeleita minun ei tässä tarvitse lähteä kertaamaan. Ne ilmestyvät blogiin kyllä sitä mukaa kun niitä tulee. Mutta vaikka tuo puolitoistavuotiaani ei kävele tai puhu pitkiä lauseita niin olen hänestä todella ylpeä. Hilda jaksaa yrittää ja on osoittautunut äärettömän sinnikkääksi tytöksi. 

Yksi teemoista, joista hahmottelin kirjoittaa, on vääjäämättä joskus vastaantuleva kuolema. Se on vääjäämätöntä meille kaikille. Ei kai lapsensa kuolemaan voi valmistautua eikä voi elää peläten koska se päivä tulee. Pyrimme saamaan Hildalle kaiken tarvittavan avun, jotta hänen elämänsä olisi mahdollisimman tervettä ja hyvää. Sen suhteen toki elän hävyttömän vapaata elämää koska Hildalla on matkassaan vahvin mahdollinen suojelusenkeli – Äiti. Olen saanut menneen 20 kk aikana huomata mitä termillä ”leijona-äiti” tarkoitetaan. Emme olisi päässeet näin pitkälle saatikka näin hyvään tilanteeseen Hildan suhteen ilman hänen panostaan. Eikä sitä panosta oikein osaa tässä kuvaillakaan. Järkyttävän ison työn hän on tyttärensä (niin kuin muidenkin lastensa eteen) tehnyt. Sitä ajatellessa aina ihmettelee miten hän tuon kaiken työmäärän jälkeen on silti niin freesi ja energinen. Vinkkinä: Jos jokin etujärjestö etsii tiukkaotteista tahtonaista pitämään huolta että etuja ei poljeta niin headhunterit hox!

Hildan kanssa elämä tapahtuu hyvin pitkälti kotona. Hildan kanssa ei voi niin vapaasti kulkea ”ulkomaailmassa” kuin vähemmän infektioherkän lapsen kanssa. Mutta toisaalta Hilda vaikuttaa tulevan isäänsä siinä, että hän on koti-ihmisiä. Välillä toki meidän molempien vanhempien pitää päästä pois kotoa. Toisinaan pariskuntana, toisinaan ihan yksinkin. Harrastukset saavat elämän tuntumaan tavallisemmalta, hyvällä tavalla siis. Minulle tuo henkireikä tänäpäivänä on Pekiti-Tirsia Kali ja henkilökohtainen sielunhoitopaikkani – kuntosali. Saarakin käy kuntosalilla ja on vahvempi kuin hänestä päällepäin uskoisikaan. Siis ihan fyysisesti. Eivätkä nämä harrastukset ole pelkästään aivojen tuuletusta vaan Hildan kasvaessa meiltäkin vaaditaan enemmän kropan laittamista likoon. Toistaiseksi ainakaan Hilda ei liiku omin avuin mihinkään. Nyt hän on vielä pieni ja kevyt mutta toistot tekevät silti tehtävänsä.

Käyn normaalisti töissä. Tai teen lyhempää työpäivää kuin useimmat fysioterapeutit jotka ammatinharjoittajina itseään/perheitään elättävät. Hildan ensimmäiset kaksi kuukautta olin kotona, mutta sittemmin olen ollut työelämässä kokolailla normaalisti. Ihan niin aktiivisesti en ole viikonloppuja täyttänyt koulutuksilla tms. kuin aikoinaan. Hilda kuitenkin tarvitsee yhden aikuisen kokolailla itselleen ja onhan meitä täällä muitakintarvitsevia. Onneksi olen kerennyt juoksemaan ammatillisissa lisäkoulutuksissa aikanaan sen verran, että nyt voi hetken olla hämmentämättä itseään ihmisen loputtomalla ihmeellisyydellä, ja keskittyä näihin omiin ihmisiin. Ammatillisen kehityksen aika tulee taas kun muut lapset ovat hitusen isompia ja Hildakin toivottavasti hieman omillaan toimeentulevampi.

Mutta joskohan tämä riittäisi tästä. Hildan isänä on hienoa olla. Loistava tyttö. 


Terveisin Jukka

 Ps. Saara tässä lisäilee hieman kuvia Hildasta ja isästä.
Hildan ensimmäisinä päivinä
Isän silmäterä.
Nenä nenää vasten.
Väsyneet.











5 kommenttia:

  1. Voi miten ihana ja kaunis kirjoitus! <3

    Terveisin se, joka tätä myös edellisen postauksen kommenteissa ehdotti. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3

      Kiva, että ehdotit ja kiva, että Jukka tarttui siihen. Mukava itsekin lukea välillä hänen ajatuksiaan.

      Poista
  2. Niin kaunis ja koskettava kirjoitus. Upeat vanhemmat olette tyttärellenne! Luen koskettavaa blogiasi säännöllisesti. Kaikkea hyvää koko perheelle!

    VastaaPoista
  3. Kiva lukea sulta juttuja, Jukka.

    VastaaPoista