torstai 29. maaliskuuta 2018

Äidin huono omatunto

Viimeksi kirjoitin omasta ajastani ja sen paljoudesta. Vaikka tiedostan tarvitsevani sitä ja että siitä seuraa oikeastaan hyvää koko perheelle, koen silti siitä hieman syyllisyyttäkin. Enemmän kuitenkin syyllisyydentunto piinaa silloin, jos teen kotona jotakin muuta, kuin keskityn lapsiini. Aina välillä minulle iskee suunnattoman huono omatunto, jos huomaan jääneeni jumittamaan vaikka nettiin katselemaan jotakin jonninjoutavaa sen sijaan, että olisin senkin ajan vaikka seurustellut tai jumpannut Hildan kanssa tai tehnyt jotakin muiden kanssa. Tätä kirjoittaessanikin makaamme sängyllä vierekkäin ja Hilda yrittää saada huomioni höpöttelemällä ja silittelemällä käsivarttani. Vastaan hänelle ja hymyilen takaisin, kunnes taas jatkan kirjoittamista. En siis ihan täysillä keskity tyttöön, kun mielessäni jo mietin seuraavaa lausetta. Hildan kohdalla syyllisyys on erityisen raskasta. Mitä jos kadunkin sitä sitten, kun Hildaa ei enää ole? Kuinka monta arvokasta yhteistä hetkeä kulutin johonkin aivan muuhun?

Miksi sitten on niin vaikeaa vain keskittyä olennaisimpaan? Ehkä se on aikuiskontaktien puute, ehkä oman ajan tarve ehkä yksinkertaisesti laiskuus. Selityksiä keksii kyllä. Järjellä toki tiedostan, että ihan oikeasti ei ole mahdollista olla sellainen superihminen, joka pystyy elää elämänsä vain muille. Ei ole mahdollista olla saatavilla jatkuvasti. Mutta se huono omatunto, joskus se kalvaa eikä jätä rauhaan. Ehkä voisi vain relata tämän asian kanssa eikä edes pyrkiä ajatuksissaan täydelliseen äitiyteen.

Samuel kuvas meidän jumppaa.


Daniel oli alkuviikosta pari päivää kipeänä kotona. Niiden päivien iltoina huomasin olevani äärettömän väsynyt. Daniel kaipasi huomiotani taukoamatta. Mitään ihmeellistä minun ei tarvinnut tehdä, mutta se kysymysten tulva oli tauotonta. Kun ketään muuta ei ollut seuraksi, eikä hän oikein jaksanut touhuta mitään, hän käytti kaiken aikansa kyselemiseen. Jossakin vaiheessa, kun pienet nukkuivat, oli pakko sanoa, että minäkin olen nyt puoli tuntia ihan hiljaa ja lepään. Arvatkaa tuliko siitäkin vähän huono omatunto.

Tällaista tämä äitiys välillä on. Tasapainoilua. Huonoa omaatuntoa. Miettimistä mitä olisi voinut tehdä toisin. Lupauksia toimia ensi kerralla paremmin huomatakseen taas toistavansa samaa vanhaa kaavaa. Ja taas huonoa omaatuntoa. Onneks myös paljon muuta. En minäkään koko aikaa todellakaan näissä tunnoissa ryve sentään. Ja jotta rypisin vähemmän, olen yrittänyt viime aikoina jättää esimerkiksi puhelinta yhä enemmän vallan toiseen huoneesen, kun olen lasten kanssa. Jospa ne ajat, kun touhuan lasten kanssa olisin oikeasti läsnä. Sitten voisi paremmalla omalla tunnolla myös keskittyä siihen jonninjoutavaankin, kun sen aika on.

4 kommenttia:

  1. Voi niin asiasta puhut kotiäidin huono omatunto olenko ollut tarpeeksi läsnä oikeasti läsnä.
    Blogisi on ihanalla vierellä kirjoitettu olen lukenut sen kokonaan.
    T:Hanna

    VastaaPoista
  2. Kun äitinä ollaan 24/7 on selvää ettei koko ajan voi olla siinä täysillä panoksilla. Olen varma että sinä olet hyvä juuri noin. Tavallinen, turvallinen arki, se on lasten ja vanhempien onni.
    Terv. Marsa

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Varmaan olen riittävän hyvä. Joskus tulee ylilyöntejä ja alisuorituksia, mutta se lienee inhimillistä.

      Poista