keskiviikko 7. maaliskuuta 2018

Talviloman jälkeen

Arki on taas koittanut, mikä on oikeastaan ihan kiva. Ihanaa, kun aamuisin on valoisaa ja aurinko saa mielen virkeäksi. Hullua, että kesäloma on jo ihan kohta taas. Viikot menevät niin nopeasti ja kuukaudet vain vaihtuvat. Vaikka arki on joskus ärsyttävän kiireistä, niin olen viime aikoina huomannut enemmän pysähtyä isompien lasten asioiden äärelle. Välillä on kiva kesken ruuanlaitto- ja kodinhoitorumban pysähtyä pelaamaan lautapeli tai lähteä hetkeksi ulos. Eilen Daniel tuli eskarista ja sanoi: ”Äiti voidaanko mennä tänään luisteleen, mää tiiän jo vastauksen ja se on tietenkin ei”. Kyllähän sitä tulee tosi usein sanottua ei tai ihan kohta, mikä on mielestäni ihan luonnollista isossa perheessä, mutta melkein harmitti hänen kommenttinsa, juuri nyt, kun olen oikeasti tehnyt heidän kanssaan paljon. Mutta ehkä se lapsen näkövinkkelistä tuntuu, että äiti sanoo aina ei, jos toiveiden toteuttamiset eivät aina heti onnistu. Samuel puolestaan sanoi yhtenä päivänä, kun laitoin pyykkejä: ”Äiti aina, kun mää nään sut, niin sää laitat täällä pyykkejä”.

Lähdimme siis illalla luistelemaan, kun Iida oli äidillään eikä ollut tällä kertaa meidän vuoro kuskata harratukseen. On kyllä ollut todella hienoa huomata, että voin milloin tahansa lähteä kotoa yksin tai isompien lasten kanssa, ja Jukka pärjää täällä mainiosti. Joku minulta kysyi pärjääkö Jukka jo vauvan kanssa, kun puhuin jonnekin lähtemisestä yksin. En ole oikeastaan ikinä epäillytkään, etteikö pärjäisi. Ihan vastasyntyneestä saakka olen Iisakin jättänyt hänelle hoidettavaksi, samaten Hildan. Mutta silloin aloin taas miettiä, että ei se tosiaan välttämättä niin mene kaikilla. On hyvä joskus herätä huomaamaan tällaiset asiat, ettei niitä todella ala pitää itsestäänselvyyksinä.

Hildassa on alkanut nyt näkyä entistä selvemmin vierastamisen merkkejä. Se on tietysti kehityksen kannalta hyväkin asia, mutta esimerkiksi fysioterapiaa se pikkuisen häiritsee. Minun täytyy olla koko ajan vieressä ja välillä ottaa tyttö syliinkin. Hilda katsoo fysioterapeuttia ja alkaa karjua. Vielä parempi Hildan mielestä on, jos Jukka on vieressä. Ei tarvinut eilenkään sanoa kuin, että kohta isä tulee kotiin, niin ilme jo kirkastui, saatika sitten, kun Jukka tuli kotiin. Mutta ihan kaikkea ei vain saa toteutettua fysioterapiassa, koska Hilda itkee.

Toisaalta mietin voiko se olla vierastusta, vai onko joku huonosti. Kuitenkin Hilda antaa tehdä samoja asioita muulloin eikä väsy, niin sen perusteella se vaikuttaa vierastamiselta. Hilda sai kyllä eilen illalla vielä ja sitä edellisenä yönä ihmeellisen itkukohtauksen, joita hän ei tavallisesti saa. Ne viittaisivat johonkin vaivaan. Vaikea sanoa. Olisi hirveän ihanaa, kun ammattilainen saisi kunnolla jumppauttaa neitiä, ja olisi kiva, että Hilda joskus näyttäisi hänellekin kunnolla taitonsa. Tuntuu välillä hölmöltä selittää, että kyllä Hilda tuonkin ja tuonkin oikeasti osaa. Ilman muuta terapiasta on ollut hyötyä ja fysioterapeutti on huomannut asioita, joita emme ole itse tajunneet, mutta olisi tietysti hienoa saada siitä maksimaalinen hyöty nyt, kun sitä vihdoin saadaan.

Yhtenä päivänä sanoin Jukalle, että jos olisin tiennyt puolitoista vuotta tai vuosi sitten, että Hilda elää nyt, niin kuinka erilailla olisinkaan toiminut. Silloin oli pääasia, että Hildalla on vain ja ainoastaan hyvä olla. Siihen kai saattohoidolla pyritään: mahdollsimman hyvään oloon ja kaiken mahdollisen kurjan ja epämiellyttävän eliminoimiseen. Pienempänä Hilda nosti päätään ihan hienosti alustasta päinmakuulla ja kannatteli päätään käsistä nostettaessa, mutta emme me näitä taitoja aktiivisesti harjoitelleet tai ylläpitäneet. Silloin koin tärkeämmäksi pitää Hildaa sylissä niin kauan, kuin se on mahdollista. En voi väittää, etteikö nyt harmittaisi, vaikkei tämäkään asia murehtimalla muuksi muutu.

Hilda ottaa nykyään itse lusikasta kiinni syötettäessä.

Isosiskon iltasilittelyt.

Iisakin nukutuspuuhissa.

2 kommenttia:

  1. Löysin blogisi Mariannen blogin kautta ja olen lukenut melkein kaikki postaukset läpi alusta asti. Ilman liikutuksen kyyneleitä en ole kaikkia postauksia voinut lukea. Olen todella onnellinen teidän puolesta, että olette saaneet pitää ihanan Hildan näin pitkään <3 Tämä teidän tarina osoittaa ehdottomasti sen, että vaikka ultrassa sanottaisiin mitä niin lapselle kannattaa antaa mahdollisuus, ikinä ei voi tietää onko lääkäri oikeassa vai ei, sen takia teilläkin on nyt pieni tytär. Toivon sydämeni pohjasta teille kaikkea hyvää ja ihanalle Hildalle pitkää elämää <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon <3 Olen samaa mieltä ja kiitollinen Hildasta joka päivä! Mukavaa kevättä sinulle!

      Poista